Abstract: This thesis questions dominant representations of women hard rock and metal
fans, and contributes to the undeveloped area of scholarship on women’s
pleasure in music. I address the questions: how does the metal media represent women fans?; what is the impact of that representation?; and what can a consideration of women’s musical pleasure tell us? I work within the fields of popular music, subcultures, gender and metal studies and build upon feminist studies of rock music (e.g., Schippers 2002, Fast 1999 and Wise 1984).
The research sits alongside feminist work exploring the pleasures of metal (Overell 2010, Riches 2011), and Brown’s work on metal media (2007, 2009). A new framework, the imaginary community, allows a consideration of the gendered ideology of the genre and takes into account private modes of fandom. To establish the ideology I examined letters pages in a key hard rock and metal medium, Kerrang! magazine, between 2000-8.
Drawing on Barthes’ Mythologies (1957), I employed a semiotic analysis to expose the representation of women through myths. Using this representation as a comparative tool, I conducted interviews with women fans who liked bands featured in Kerrang!. I analysed the discourses mobilised in their responses to questions about their participation in communal and private activities (e.g. magazine reading, concert attendance); their interpretations of the groupie stereotype; and their preferences for particular bands. I argue that women fans are misrepresented as groupies and this impacts upon women’s ability to express their fandom. Considering women’s pleasure in the music draws out the ways in which women’s fandom challenges both the myth of the woman fan as groupie, and the reading of metal as a masculine genre. I conclude that exploring women’s fandom can provide fresh perspectives on hard rock and metal: we must be prepared to take women’s fandom seriously. (Source: PDF of PhD thesis)

Abstract: << Tutkielmassani selvitän, millaisena suomalaisuus artikuloituu viime vuosien kansainväliselle yleisölle suunnatussa, englanninkielisessä metallilyriikassa. Tutkielmani pohjaa teoreettisesti ajatukselle, että kansallista kulttuuria ja identiteettiä rakennetaan ja tuotetaan diskursiivisesti. Benedict Anderson luonnehtii valtiota kielen avulla kuviteltuna ja määriteltynä yhteisönä. Kansallinen diskurssi tuottaa yhteisöllisyyttä, se määrittelee ”meidät” erityislaatuisina. Kansallisvaltio on käsitteenä historiallisesti suhteellisen uusi, ja jokainen kansakunta on kulttuurisesti hybridi. Silti diskurssin avulla kansakunnasta luodaan representaatio, joka esittää sen olleen olemassa jo määrittelemättömän kauan, ja joka esittää sen olevan kulttuurisesti homogeeninen.
Stuart Hallin teorioima ”kansallinen narratiivi” on metafora, joka asettaa kaikki tiettyä kansallisuutta kuvaavat esitykset yhteyteen. Niistä syntyy kansallinen kertomus, jossa painottuvat usein toistetut kansallisuutta kuvaavat elementit, viitteet ja symboliikka. Mitä enemmän jotain kuvausta toistetaan, sitä itsestään selvempänä se alkaa näyttäytyä, ja sitä vaikeampi se on haastaa, vaikka se ei vastaisikaan totuutta. Tässä piilee diskursiivisuuden voima. Kansalliseen keskusteluun osallistuvat saattavat toistaa vallalla olevia käsityksiä jopa tiedostamattaan.
Tutkimusaineistossani suomalaisuuden elementit; symbolit ja erilaiset viittaukset artikuloituvat metallilyriikan aineksiksi. Kontekstualisointi on keskeisin tekniikkani analysoidessani lyriikoita, tästä syystä myös Deena Weinsteinin teoria metallidiskurssista on oleellinen osa teoriapohjaani. Jotkin viittaukset paljastavat monitahoisen merkityksensä vain, kun ne luetaan asetettuna metallidiskurssin ja kansallisen diskurssin leikkauskenttään. Aineistokseni olen valinnut seitsemän laulun lyriikat, joista jokainen lähestyy suomalaisuutta hieman eri näkökulmasta ja eri painotuksin. Jokainen laululyriikoista muodostaa omanlaisensa kuvan suomalaisuudesta.
Pohdin tutkielmassani lyriikoiden ”kertojien” positioitumista suhteessa suomalaisuuteen. Lyriikoiden suomalaisuus artikuloituu suhteessa toisiin kansallisuuksiin, mutta myös suhteessa valtion sisäiseen dynamiikkaan. Tärkeitä viitekehyksiä ovat kansallisessa diskurssissa keskeiset ja myös perinteiset: kansakunnan näkeminen perheenomaisena, valtion näkeminen kotina, kansallinen luonto ja kansallismaisema, mentaliteetti, sekä poliittinen historia. Lopuksi pohdin vaikutteita, jotka näyttävät kumpuavan kansallislaulugenrestä; tutkimusaineistoni metallilyriikoilla ja Maamme-laululla on yllättävän paljon yhteistä. >>

Abstract: Rock and roll music was a national youth obsession for more than ten years before the first rock critics began writing seriously about the form. Rock was dismissed by adult cultural authorities as empty, degraded, and even dangerous. However, to its fans, rock was an important form of personal expression, a source of group identity, and a mode of political discourse. Rock critics understood its cultural and political power. In their work, they explained its importance to the American public.
In 1966, the first rock critic, Richard Goldstein, began writing about rock and roll in a weekly column in the Village Voice called “Pop Eye.” In it, he asserted that rock and roll was an art that deserved the same recognition and protections afforded to other art forms. By 1967, The New Yorker hired Ellen Willis to write about rock in a regular column called “Rock, Etc.” She brought an intellectual sophistication to the genre that would resound long after her career as a rock critic ended. Later in 1967, Rolling Stone debuted; it would become the most visible and influential source of rock criticism for the next fifty years. Editor Jann Wenner’s tastes and approach would affect the way rock was perceived in his own time and for decades after. Finally, in 1968, Lester Bangs debuted onto the scene, writing artful reviews for publications like Creem and Rolling Stone, explaining the changes that were taking place as rock music splintered into subgenres like punk and heavy metal.
The quality of these rock critics’ thought and the influence of their writing makes rock criticism an important and under-studied branch of Sixties literature. Each of the rock critics addressed in this dissertation explained to the public what rock music meant and why it mattered. By placing rock in its social, political, and cultural context, they demonstrated that it was far from the empty form cultural authorities thought it was. Their work permanently changed perceptions of popular music, proving that it was substantial enough to stand up to the same kind of critical treatment as other art forms.